Tärkeintä työssä: työhyvinvointi

posted in: Uncategorized | 0

Kuluneella viikolla on käyty paljon keskustelua opettajien työhyvinvoinnista. Tässä omia pohdintoja opettajien työhyvinvointia pitkään tutkineena, tämän hetken tilanteeseen peilaten. Teksti löytyy paitsi ohessa niin myös suuresti arvostamani tutkijakollegan, KT Erja Sandbergin, blogisivuilta: http://www.erjasandberg.eu/…/tarkeinta-tyossa-tyohyvinvoin…/

 

Olemme saaneet huolestuttavia ja vakavasti otettavia tuloksia opettajien työhyvinvoinnista. Samaan tulokseen päädyin omassa, laajassa, Suomen kulttuurirahaston, Työsuojelurahaston ja OAJ:n tukemassa tutkimushankkeessani, joka valmistui jo reilu vuosikymmen sitten. Mitä tällä välin on tapahtunut? Tiedämme sen kaikki: valtavia koulutukseen, opetukseen ja kasvatukseen kohdistuneita säästöjä (Kuntaliiton mukaan 2,2 miljardia, valtionosuuksien osalta kuntien ja kaupunkien rahoitusleikkauksina) ja kaikki tämä historiallisen isojen kehittämis- ja muutoshankkeiden – reformien – ja digitalisaation valtaisan kiihtymisen keskellä. Tilanne on hälyttävä. Peilaan seuraavassa nykytilannetta v. 2005 valmistuneeseen tutkimushankkeeseeni.

Mitä olen tutkinut?

Tutkin suomalaisten opettajien stressikokemuksia, työuupumista ja työn psykososiaalisia muutostekijöitä sekä somaattisia oireita 2000-luvulla. Erityisenä muutostekijänä tutkin teknologian ja tieto- ja viestintätekniikan vaikutusta opettajien psykososiaaliseen työympäristöön, koettuun stressiin ja työhyvinvointiin. Tutkimukseni taustalla ja lähtokohtanaon tosiasia, että opettajuus oli jo 2000-luvun alkupuolella muuttunut varsin paljon eri syistä, joista yhtenä oli uuden teknologian tulo kouluihin ja sen käyttö opetuksessa ja oppimisessa eri tavoin. Tämä oli lisännyt entisestään haasteita ja paineita opetushenkilöstön osaamisen, täydennyskoulutuksen, erilaisten pedagogis-teknisten tukipalvelujen ja johtamisen sekä työyhteisön tuen osalta.

Tutkimukseni tavoitteena oli paitsi näiden tekijöiden ja kipupisteiden tunnistaminen, myös ratkaisujen antaminen siihen, miten opettajia voidaan tukea työssään, esim. uuden teknologian käytössä ja auttaa ehkäisemään siinä syntyviä stressitekijöitä sekä yksilö- että työyhteisötasolla.

Tutkimukseni kohderyhmä

Tutkimukseni (N = 407) koostui peruskoulun, lukion ja ammatillisten oppilaitosten opettajista eri puolilta Suomea (vastausprosentti n. 55 %), jotka olivat vastanneet työskentely-ympäristöönsä, työtyytyväisyyteensä ja -hyvinvointiinsa liittyen sekä TVT:n käyttöön omassa työssään liittyviin kysymyksiin (112 kysymystä/väittämää eli hyvin laaja kyselylomakkeisto). Tutkimusmenetelminä käytettiin pääsääntöisesti tilastollisia monimuuttujamenetelmiä sekä sisällönanalyysiä opettajien kirjoittamien stressikokemusten (N = 192) osalta.

Ja sitten tuloksiin..

Keskeiset tulokset kertoivat, että suomalaiset opettajat pitivät keskimäärin työnsä vaativuustasoa varsin korkeana. Naiset kokivat työnsä vaativuustason korkeammaksi kuin miehet; aivan erityisesti ammatillisten oppilaitosten opettajat. Omat vaikutusmahdollisuudet työssä koettiin vielä 2000-luvun alkupuolella yllättävän hyviksi, naiset kuitenkin kokivat vaikutusmahdollisuutensa vähäisimmiksi kuin miehet. Mielenkiintoisinta opettajien työstressiin liittyvissä tuloksissa oli se, että analyysin perusteella kaikkein stressaantunein opettajaryhmä oli jo tuolloin erityisesti ammatillisten oppilaitosten opettajat. Ryhmän kokonais- ja tvt -työtuntimäärä sekä somaattisten oireiden ja sairauslomapäivien määrä olivat myös huomattavasti suurempia muihin ryhmiin verrattuina.

Kolmasosa opettajista passiivisia

Passiivisten opettajien ryhmä koko aineistossa oli jopa hälyttävän suuri (34%),minkä pohjalta heräsi jo tuolloin kysymys siitä, oliko varsin suuri joukko opettajia antanut jo periksi työn muutospaineiden ja -prosessien edessä?

Opettajien stressikokemuksiin näytti tuolloin olevan monia vaikuttavia ja edesauttavia tekijöitä sekä syitä, joista opettajien itsensä kuvaamien kokemusten mukaan olivat päällimmäisinä tekniset ongelmat ja esteet oppilaitostasolla, pelot ja osaamattomuus uuden teknologian suhteen sekä muut tvt-stressitekijät, kuten informaatiotulvan ja jatkuvan tavoitettavuuden aiheuttama ahdistus.

Peilausta uusimpaan työhyvinvointikyselyyn

Kun pohdin OAJ:n uusimman kyselyn antia, en voi kuin surukseni todeta miten asiat toistavat itseään: ammatillisen toisen asteen tilanne on jo toistakymmentä vuotta päästetty pahenemaan tietoisilla poliittisilla päätöksillä: resurssien rajuilla leikkauksilla ja samanaikaisilla isoilla uudistuksilla. Lisäksi ennakoin, että sama trendi koskee lukion opettajakuntaa: ylioppilaskirjoitusten sähköistyminen, uudet lopsit ja kohta alkava uusi lukion uudistaminen vievät varmasti hyvin monien opettajien voimavaroja, että ennakoin – ikävä kyllä – paljon psykosomaattista oireilua, sairauspoissaolojen kasvua, jopa varhaisia työkyvyttömyyksiä. Peilaan kokonaiskehitystä 2000-luvulta tähän päivään ja siihen diskurssiin, jota käydään erittäin aktiivisesti opettajien omilla foorumeilla mm. sosiaalisessa mediassa. Perusopetuksessa kipuillaan inkluusiovimman keskellä yhä raskaammaksi käyvästä työstä, haastavien, tukea tarvitsevien lasten ja nuorten kanssa, myös uusien opetussuunnitelmien ristiaallokossa.

Voiko opettaja vaikuttaa työhönsä työhyvinvointiaan lisäten?

Kaikille näille keskusteluille on yhteistä, että opettajien kollektiivinen, vahva kokemus on etteivät he enää voi vaikuttaa työhönsä (suuri riski merkittävälle stressireaktiolle ja uupumiselle), vaikka he haluavat ja tekevätkin parhaansa – usein kaikkensa – oppilaiden, lasten ja nuorten oppimisen eteen.

Opetusalan ammattilaiset alkavat kaatua liian suuren työmäärän, jatkuvan uudistusvimman sekä ylisuurien odotusten alle. Tämä OAJ kyselyn tulos ei tullut yllätyksenä. Kuulen ja näen tätä kaikkialla. Pelkään pahoin, että opetusalan vetovoima laskee Ruotsin tapaan. Yleisin kokemus on se, ettei omaan työhön ja työskentelyolosuhteisiin voi enää vaikuttaa, ylisuuret opetusryhmät, tuen ja muun henkilöstön riittämättömyys samanaikaisten leikkausten ja historiallisten ”reformien” ja digitalisaation keskellä on yksinkertaisesti liikaa.

Keskusteluissa tulee usein esiin tarve vahvalle pedagogiselle johtajuudelle, it-tukipalveluille ja etenkin erityisen tuen osaajille: erityispedagogiikan ammattilaisia (opettajia, avustajia) sekä mm. sosiaaliohjaajia ja sosiaalipuolen ammattilaisia tarvittaisiin kipeästi lisää koulumaailmaan tukemaan opettajien yhä raskaammaksi käynyttä työtä. Kouluihin tarvitaan myös lisää läsnä olevaa johtamisresurssia; koulujen yhdistäminen ei saa merkitä johtajien automaattista vähentämistä. Mekaaniset työaikamallit ja työajan uudistamishankkeet eivät ole vastaus kaikkeen edellä esitettyyn – nyt puhutaan työelämän laadun ja hyvinvoinnin kysymyksistä. Tarvitaan enemmän moniammatillista tukea koulujen arkeen.

Lopuksi

Kentällä olevat kokevat ennennäkemätöntä kuormitusta ja monet uupumusta eri kouluasteilla. Nyt on tuhannen taalan paikka tehdä täyskäännös: palauttaa opetuksen, koulutuksen ja kasvatuksen resurssit kasvu-uralle, antaa opetusalan ammattilaisille työrauha jatkuvalta uudistusvimmalta ja tukea heitä edellä mainituin tavoin heidän arkityössään. Tästä hyötyvät loppupeleissä kaikki: opettajat, oppilaat, vanhemmat ja perheet sekä koko yhteiskuntamme. Jos emme toimi nyt, seuraukset ovat vakavat.

 

Kirjoittajalta:

Mika-Erik Walls
KL, FM

Kirjoittaja on toiminut opettajien työhyvinvointitutkijana, erityis- ja luokanopettajana, aikuiskouluttajana ja erityisasiantuntijana/konsulttina sekä viim. 22 vuotta lukion lehtorina. Hän toimii myös kuntapäättäjänä mm. Espoon kaupunginvaltuustossa sekä opetus- ja varhaislautakunnan jäsenenä sekä Espoon Vammaisneuvoston varapuheenjohtajana.