Minä olen

Olen monia asioita – muiden muassa pitkän linjan opetus- ja koulutusalan ammattilainen, oppimistutkija ja järjestöaktiivi – mutta ennen kaikkea olen kahden lapsen perheenisä, joista toinen on jatkuvaa ja vahvaa tukea tarvitseva erityislapsi. Toisen lapseni autismin myötä olen joutunut tutustumaan maailman ikäviin puoliin. Kaupungin, Kelan ja erikoissairaanhoidon loputtomaan byrokratiaan, vastuun siirtämiseen, pakoiluun ja pallotteluun.

Olen oppinut siihen, että on toimittava salapolisina ja hyökkäysvaununa, välillä suorastaan asianajajana, jotta oma lapsi saisi lain hänelle takaamat oikeudet ja palvelut.

Olen joutunut ja onnekseni osannut hakea apua myös itselleni. Silloin, kun kaikkialla on näkynyt vain pimeää. Olen onnekseni jaksanut taistella myös vaimoni oikeuksien puolesta.

Vaikeuksista on ollut myös hyötyä ja ovat kasvattaneet: Kympin koulupojasta, kuuden ällän ylioppilaasta, tiedemiehestä, emeritusprofessori-isän ja opetusneuvos-äidin pojasta, on kasvanut ja kehkeytynyt intohimoinen, koko sydämellään ja osaamisellaan myös toisia auttava mies. Olen aktiivinen monissa verkostoissa, monilla foorumeilla sekä järjestötyössä.

Koulutukseltani olen kasvatustieteen lisensiaatti ja filosofian maisteri. Työurani olen tehnyt koulutuksen ja tutkimuksen parissa. Tällä hetkellä toimin vakinaisessa lehtorin virassa Helsingin kaupungilla.

Sukkuloin täysin kaksikielisenä sujuvasti pohjoismaisessa yhteistyössä, tutkijan töissäni olen luonut kansainvälisiä verkostoja laajemminkin. Luottamustehtäviä löytyy niin ammattiyhdistyksistä kuin vanhempainverkostoista. Valtuustokaudella 2005-2009 toimin mm. Espoon opetus-ja varhaiskasvatuslautakunnan jäsenenä, Espoon käräjäoikeuden lautamiehenä sekä Matinkylä-Olarin alueneuvottelukunnan jäsenenä. Olen myös Suomen Vanhempainliiton johtokunnan jäsen 1.1.2017 alkaen.

Esikoistyttären, Annan, kanssa autoilemassa Tapiolassa

Esikoistyttären, Annan, kanssa autoilemassa Tapiolassa

Minä lupaan

Torjua kykyjeni mukaan Espoossa opetusta ja varhaiskasvatusta kurjistavia säästöjä.

Taistella, jotta Espoon homekouluongelmiin löydetään kestäviä ratkaisuja. Lasten, nuorten ja kouluhenkilöstön terveys aina edellä.

Tehdä kaikkeni sen puolesta, että Espoossa saadaan jatkossa paremmin apua erityislapsille ja heidän perheilleen.

Työskennellä sen puolesta, että vammaispalveluja saa tasapuolisesti ja että omaishoitajien tilannetta parannetaan Espoossa.

Kirjat ovat seuranneet mukana aina

Kirjat ovat seuranneet mukana aina

Lue minusta enemmän alta

Olen koulutukseltani kasvatustieteen lisensiaatti ja filosofian maisteri. Olen tehnyt jo reilusti puolet työurastani yleissivistävän koulutuksen ja aikuiskoulutuksen sekä yliopistokoulutuksen piirissä. Olen erikoistunut sekä hyödyntänyt tieto- ja viestintätekniikkaa käytännön opetustyössä jo 1990-luvun alusta lähtien. Olen perehtynyt tutkijana erityisesti opetusteknologian opettajien työhön vaikuttaviin muutosprosesseihin, työhyvinvointiin ja digitaaliseen oppimiseen.

Lisäksi olen opiskellut ja tutkinut johtamisjärjestelmiä ja johtajuutta sekä 2010-luvulta lähtien erityispedagogiikkaa ja oppimisen sekä erityisesti kielellisen kehityksen poikkeavia muotoja. Tässä yhteydessä innostuin opiskelemaan lisää esimerkiksi kognitiivista psykologiaa.

Tutkijataustani ja pitkäaikainen asiantuntemukseni ja käytännön osaamiseni esimerkiksi sähköisessä oppimisessa ovat luoneet mukavia kansainvälisiä verkostoja niin Euroopassa kuin USA:ssa ja erityisesti Kanadassa.

Täysin kaksikielisenä - opettajanpätevyys- ja -koulutus Åbo Akademista - sukkuloin sujuvasti pohjoismaisessa yhteistyössä ja omaan laajat pohjoismaiset verkostot niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla. Hoidan tällä hetkellä vakinaista virkaani Helsingin kaupungin opetustoimessa. Vaativan mutta mielenkiintoisen työni ohella tuotan myös digitaalista oppimateriaalia.

Toimin useammissa luottamustehtävissä, mm. toista kautta Helsingin Opettajien ammattiyhdistyksen hallituksessa ja edunvalvontavaliokunnan jäsenenä. Toimin aktiivisesti myös vanhempainverkostoissa: tänä vuonna olen ihanan ja innokkaan ekaluokkalaiseni koulun vanhempainyhdistyksen hallituksen varapuheenjohtaja sekä tänä vuonna 110 vuotta täyttävän Suomen Vanhempainliiton johtokunnan jäsen.

Entäpä se ihminen, lihaa ja verta, kaikkien ansioiden ja meriittien takana? Mikä on henkilöhistoriani? Mitkä ovat ne arvot ja ihanteet, joihin uskon ja joiden puolesta olen valmis tekemään kaiken mahdollisen? Miksi olen lähdössä – seitsemän vuoden tauon jälkeen – Espoon kuntapolitiikkaan? Minkälainen poliittinen arvomaailma ja tausta minulla on?

Aloitetaan Hämeestä. Suomenruotsalainen perhe Tampereella. Professorisperhe. Äiti rehtori, opetusneuvos, kolme lasta ja pitkä ura, kuten isällänikin. Outo yhdistelmä perinteisesti ”Suomen Manchesteriksi” kutsutussa kaupungissa, jossa demarien ja vasemmiston kannatus ja läsnäolo – ainakin lapsuudessani 60-70 –luvuilla – oli hyvin näkyvää. Eritoten Vappuna, mutta muutoinkin.

Isäni professuurit olivat aluksi pätkiä – sen ajan pätkätyöläinen; samoin oli äitikin aluksi – akateeminen taistelu on aina ollut kovaa. Isä vietti pitkät tovit tutkijankammiossaan. Piipputupakan tuoksu muistuttaa minua lapsuudestani joissakin vanhoissa kirjoissa pinttyneenä katkuna, mutta hyvin muistoin: lukeneisuus, sivistys, koulutus ja oppiminen; vahva usko koulutukseen, sivistykseen ja itsensä kehittämiseen sekä osaamisen merkitykseen, lapsesta saakka, on leimannut elämääni. Tähän uskon edelleenkin vahvasti. Tämän lisäksi vahva sosiaalinen oikeudenmukaisuus kuului kodin perintööni: heikompien auttaminen ja tukeminen. Tätä painottivat molemmat vanhempani - vahvasti demarivaikuttajia myös - niin sanoissa kuin teoissa. Ei ollut kerta eikä kaksi, kun isäni auttoi laitapuolen kulkijoita eri tilanteissa. Samaan aikaan äitini, sivustalla mutta omaakin uraansa vahvasti luoden, huolehti meistä jälkikasvusta.

Tampereelta tie vei naapurikuntaan, isompaan asuntoon Kangasalle. Tämä tuntui aikamoiselta shokilta, olin silloin kymmenvuotias. Maaseutuelämässä oli siihen aikaan, ja meillä erityisesti, puolensa. Kun ydinperheeni ei koskaan omistanut autoa, ajelin pyörällä Kirkonkylän koululle, usein säällä kuin säällä. Niinä ihanina Hämeen talvina, kun lunta riitti marraskuusta aina maaliskuun loppuun, hiihdin kouluun. Mennen tullen 15 kilometriä.

Kangasalan ajat eivät ole pelkkiä hyviä muistoja. ”Muualta”, silloiseen varsin sisäänlämpiävään maalaispitäjään, tulleena ”kaupunkilaispinko-oppilaana”, olin välillä rankastikin koulukiusattu.

Tiedän siis kokemuksesta, mitä on olla koulukiusattu ja miten asiaa ei tuohon aikaan kouluissa oikein osattu hoitaa. Kiitos rehtoriäitini aktiivisuuden ja osaamisen, sain loistavan tuen ja avun. Vanhempani myös vaativat asioiden perusteelista selvittelyä, mikä sekään ei ollut aivan tavallista tuohon aikaan. Onneksi nykyään on keinoja, hienoja hankkeita ja myös lainsäädäntöä enemmän, myös kiusatunkin tueksi. Tosin edelleenkin ongelma on aivan liian yleinen, liian monille.

Vanhempien uraputki sen kuin kiihtyi, ja edessä olivat isot muutokset. Muutin vuodeksi Berliiniin, Saksaan. Sitten oli vuorossa Helsinki. Olin hukassa. Missä voin hiihtää? Urbaanikulttuuri hyppi silmille: aloitin Kallion ilmaisutaidelukion. Se oli lottovoitto: esimerkiksi legendaarinen saksan kielen lehtori, Helena Pitkänen, sai valtaisan liekin syttymään opettajuuteen, kieliin ja kulttuuriin. Etenkin saksankieliseen Eurooppaan.

Tästä alkoi nopea matka: kuuden ällän ylioppilaasta heti Helsingin yliopistoon. 3,5 vuodessa maisteriksi ja päälle Åbo Akademin ruotsinkielinen opettajankoulutus. Jo opiskeluaikani alussa minut ”tempaistiin” koulumaailmaan ja työelämään mukaan. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli viisasta, vaikka tein hullun lailla opintojani ja töitä 4-5 vuotta.

Hurahdin totaalisesti myös kasvatustieteisiin ja erityispedagogiikkaan, myöhemmin myös kehityspsykologiaan. Kunnianhimoa riitti: lähdinkin tekemään tieteellisiä jatko-opintoja ja aloin lukemaan aikaisemmin inhoamaani tilastotiedettäkin. Ja kas kummaa: monimuuttujamenetelmät ja tieteellinen tutkimus imaisivat mukaansa neljän vuoden ajaksi.

Siinä välissä olin saanut saksan kielen vakinaisen lehtorin viran Helsingissä, virkavapaa-aikoina pystyin toteuttamaan tämänkin opiskeluprojektin. Luottamustehtäviäkin alkoi kertyä jo 2000-luvulle tultaessa varsin paljon.

Haaveita oli kuitenkin jäljellä.

Kaikkien isoimpana oma perhe, puoliso, ehkä lapsiakin. Kaurismäen tavoin tuo tuntui olevan luokassa ”Kauas pilvet karkaavat”. Kunnes alkuvuodesta 2006, 40-vuotiaana, löytyi elämäni nainen. Upea elämäni jalokivi, Outi-vaimoni, kovissa keitoissa keitetty. Upea, kultainen ja kaunis nainen – ja pitkäpinnainen!

Esikoistytär Anna syntyi 2009. Pitkän odotuksen ja menetysten, tuskan ja murheiden laaksossa vaeltamisen jälkeen. Kaikkea oli koitettu, hedelmöityshoitoja ja adoptioprosessiin lähtemistä. Kunnes Anna ilmoitti tulostaan, aivan luonnollisesti.

HYVÄ IHME.

Minusta oli tullut isä, 43 -vuotiaana, ei voi olla totta. Jätin työni yli puoleksi vuodeksi, jäin vuorotteluvapaalle ja pidin sylissäni tuota maailman ihaninta ihmettä, tyttövauvaa.

Elin vauvan kanssa kaksi ensimmäistä kuukautta yöt ja päivät, sillä synnytys oli äidille hyvin vaikea. Syötin tuttipullolla, vaihdoin vaipat. Tässä esikoislapsen ja perheidyllin euforiassa elin vajaat pari vuotta.

Sitten tuli Ida. Aivan yllättäen, saman tien. Vain se minimiaika, mitä yleensä sisarusten välillä voi olla. Tuplajättipotti!

Idan ensimmäisen vuoden lopulla alkoi sanonta ”tieto lisää tuskaa” omalla kohdallani realisoitua: kaikki ei ollut kunnossa, tyttärelläni on jokin oireyhtymä, neurologinen poikkeavuus...hyvin vahvoja poikkeavia piirteitä. Asiat alkoivat vaivata yhä enemmän ja kaivoin kaikki itselläni olevat erityispedan klassikot, käsikirjat hyllyistä ja luin...yöt ja päivätkin, töiden ja muun elämän lomassa. Kolusin kirjastojen hyllyt, googletin vähän väliä alan Journalit...hullua aikaa - mutta itselleni tarpeellista, ja aika ominaista: haluan faktat ja tutkitun tiedon käsiini mahd. varhaisessa vaiheessa. Tämä koskee myös tapaani toimia kaikessa: työssä, luottamustehtävissä jne. Perehtyä asioihin - tehdä kotiläksyt huolella. Onneksi perhe, vaimo ja lapset, ovat pitäneet minut kiinni myös tässä hetkessä -  Carpe diem! Se on ollut itselleni tärkeimpiä opetuksia ja rentoutumisen lähteitä elämässäni.

Monet asiat eivät siis todellakaan olleet kunnossa Idan kohdalla: ei jokelteluvaihetta, ei oikein kunnon kontaktia kuin äitiinsä ja vähän minuun, isosiskoon ei paljon yhtään, jatkuvaa ärtymystä. Ida oppi kuitenkin kymmenkuisena kävelemään, saman tien juoksemaan. Ohi oli se viimeinenkin luppoaika. Ida hermostui kuitenkin herkästi lähes kaikesta, itki yöt ja päivätkin usein. Oli kuin ei olisi kestänyt ulkopuolista maailmaa ja olisi halunnut hypätä äitinsä kohtuun. Usein vitsailimmekin: jos äideillä olisi kengurupussi, Ida olisi siellä aina.

Eräs sukulainen sanoi ennen Idan syntymää klassisen tokaisun: ”No, se toinen lapsi menee ihan siinä sivussa sitten”.

En voi, edelleenkään, allekirjoittaa tätä ainakaan meillä. Meille tuli tuplasti, jopa kymmenkertaisesti, töitä. Ja yhä edelleen valvottuja öitä. Olihan ja onhan tytöllä ne suloiset piirteensäkin. Ja kaunis ja sorja neiti kuin mikä! Innostui hirveästi – ja innostuu edelleen – kaikesta halimisesta, paijaamisesta ja fyysisestä akrobatiasta ja peuhaamisesta. Ihana hän on. Mutta erittäin haastava. Kaikin tavoin.

Eräänä jouluna vanha, viisas, nyt jo pitkälle yli 80-vuotias, isäni sanoi kerran suoraan eteisessä, kotiin lähtiessään minulle kahden kesken: onkohan Ida autisti?

Tästä alkoi ja alkaa Pikku-Idamme tarina, joka on jo ihan omansa ja ansaitsee vähintäänkin oman paikkansa näilläkin sivuilla. Tarinaan liittyy vahvat tunnemyrskyt, lukemattomat byrokratiasulkeiset ”Firma Nimeltä Kela” kanssa, lukemattomat kädenväännöt erikoissairaanhoidon mutta myös Espoon kaupungin sosiaalitoimen ja vammaispalveluiden kanssa.

Onneksi olin valmistunut myös rehtoriksi ja opiskellut hallintomenettelylain ja muuta lainsäädäntöä. Opiskelin vuosien aikana myös vammaispalvelulain ja erityishuoltolain. Lisäksi työsopimuslakikin tuli tutuksi.

Tutustuin siihen mielenkiintoiseen faktaan, että näidenkin lakien, joiden pitäisi taata esimerkiksi kaikille autismin kirjon lapsille ja/tai kehitysvammaisille lapsille tietyt etuudet, tuet ja julkiset palvelut, eivät tee sitä. Tulkinta ja linjaukset riippuvat täysin siitä, missä päin Suomea ja tai esimerkiksi Pääkaupunkiseutua tai Uuttamaata lapsi perheineen sattuu asumaan.

Järjetöntä. Käytännössä tilanne on johtanut siihen, että jokainen erityisperhe joutuu käymään omassa kotikunnassaan tai -kaupungissaan omat taistelunsa siitä, mitkä palvelut ja tuet perheen erityislapselle juuri kunnassa/kaupungissa X kuuluvat. Erityisperhe joutuu myös selvittämään, miten ja miksi kaupunki/kunta X on linjannut palvelut ja tuet toisin kuin naapurikaupunki Y.

Olisi tässä Eduskunnalla kyllä vielä aika paljon hiomista, jotta kansalaisten ja näiden erityislasten yhdenvertaisuus toteutuisi kaikkialla.

Opin myös vuosien aikana taistelemaan vaimoni tukena, jotta hän saisi toistaiseksi voimassaolevan omaishoitajuuden. Status, joka takaa tiettyjä etuisuuksia. Olimme sumussa ja romahduspisteessä vuosina 2013-2014. Selvisimme tuosta vaiheesta vuosien 2014-2015 aikana.

Minulla on mielestäni paljon annettavaa Espoon erityislasten ja -nuorten sekä omaishoitajien perheille.

Tiedän itse, edellä kuvaamani kokemuksen perusteella, mitä tämä arki on. Osaan myös aivan uudella tavalla ymmärtää – pelkät akateemiset opinnot eivät riitä, vaikka substanssiosaaminen onkin mielestäni kaiken a ja o – sitä todellisuutta, jossa perheet joutuvat elämään, kun lapsen kehityksessä kaikki ei todellakaan mene, eikä tule koskaan menemään, kuin Strömsössä.

Aktivoiduin vertaistukifoorumeilla, somessa, lähes kaikkialla. Hain itsellenikin apua ja tukea. Aikaisemminkin olisi voinut hakea. Sanotaan, että kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa. Ja myös yhdistää. Tämä pitää kirjaimellisesti paikkaansa omalla kohdallani ja meidän perheessämme. Uskon siihen politiikan tekemisessäkin: yhdessä olemme enemmän, etenkin vaikeina aikoina.

Jännä juttu on se, että mitä enemmän autismia on alkanut ymmärtää – tyttäreni ja alan kirjallisuuden ynnä muun kautta – sitä enemmän on alkanut kyseenalaistamaan monia asioita, ilmiöitä ja käsitteitä. Kuten ”normaali”, ”erilaisuus”, ”suvaitsevaisuus” (käytännössä ja teoissa – ei vain sanoissa) ihmiselämän ja elämän tarkoitusta ja niin edelleen. Ja miettimään ihmisyyttä, inhimillisyyttä, ihmisarvoa – sairauksineen, vammaisuuksineen kaikkineen. Tekisi hyvää myös monille poliitikoille näin kovien säästöjen ja leikkausten aikana, jotka kohdistuvat kaikkein vähäosaisimpiin, mm. vammaisiin, köyhiin, työttömiin, sairaisiin ja eri tavoin syrjäytyneisiin; vauvasta vaariin.

Olen valmis ammentamaan kaiken tämän kokemuspohjani arjesta sekä pitkän, monipuolisen akateemisen osaamiseni ja käytännön opetusmaailman 30-vuotisen työkokemukseni espoolaisten lasten, nuorten, lapsiperheiden ja kaikkien heidän läheistensä, erityisesti omaishoitajien, hyväksi. Oman isäni kautta olen saanut lisää ymmärrystä myös vanhusten arkielämän haasteista; vanhenemisesta ja kaikesta siitä tuen tarpeesta, mitä heille tulee tarjota - mm. riittävästä kotihoidosta ja omaishoidon haasteista tässäkin kohtaa.

Vaikeuksien kautta voittoon – ja toivon mukaan pitkäaikaiseen haaveeseeni politiikassa: Espoon valtuustoon, kaupunginvaltuutetuksi.

Sisäilman puolesta

Sisäilman puolesta

Kesä 1967 - Strömfors, Ruotsinpyhtää